Eli. Tänään ajattelin puhua hieman siitä, mitä diagnooseja mulla siis nyt on (kuka mua nyt edes yrittäisi ajatella selväjärkiseksi?) ja siitä, minkälaista "elämänvaihetta" käyn jotakuinkin nyt läpi.
Ja nuo lauseet eivät nyt tainneet olla suomen kieltä. Juuri nyt tuntuu sopivasti niin hyvältä, että uskallan puhua tästä.
Tosiaan, siitä on nyt... 45 päivää (?), kun ensimmäisen kerran astelin toistaiseksi nimeämättömänä pysyttelevän kaupungin nuorten psykiatrisen poliklinikan ovista sisään. Olin terkkarin ja koululääkärin kautta saanut lähetteen. Tiesin jo, että melko varmasti sieltä vaikean masennuksen diagnoosi tulee, niinkuin taisin täälläkin mainita, mutta muita sitten hieman mietiskelin.
Nyt ehkä pari viikkoa sitten "tutkimusjakso" päättyi virallisesti loppupalautteeseen, jossa molemmat vanhemmat myös olivat mukana (äiti oli ollut joillakin kerroilla aiemminkin, tosin erillään minusta. Isää en ollut halunnut oikeastaan mukaan). Suurimman osan ajasta taisin vain haluta pois. Tiesin itse jo diagnoosin ja mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, joten olisin enemmän kuin mielelläni ollut jossain muualla. Yksinkertaisesti.
Niin. Se diagnoosi. Papereissa lukee vaikea psykoottistasoinen masennus (+paniikkioireita, tämän lisään usein itse). En tosin ihmettelisi, jos tuohon vielä tulisi jotain lisää.
Ja ei, tuo sana "psykoottistasoinen" ei tarkoita sitä, että alan nyt nimittelemään kaikkia demoneiksi ja ties miksi. Tai ainakaan vielä, tai ainakaan jos hoito toimii (kuulostaa hirveältä). Se tarkottaa sitä, että mulla on
vähän sellasia harhakokemuksia. Ja kuulen ääniä. Mainitsinko jo hahmot ja ne harhakokemukset? Taisin minä. Ja nyt kuulostan psykopaatilta, loistavaa! Ei silti pidä kauhistua ja tuijottaa tätä tekstiä silmät suurina, niinkuin joku nyt saattaa tehdä. En ainakaan vielä ole ilmeisesti osastomateriaalia, en hyökkäile kenenkään kimppuun tai mitään. Ne on vaan siellä mun päässä ja silmissä.
Hoito? Hoidoksi terapiaa ja Ketipinoria (1/2 tablettia 1-2 kertaa päivällä tarvittaessa ahdistukseen, iltaisin 1 tabletti ennen nukkumaanmenoa).
Eniten minua tässä häiritsi
Ketipinor. En ollut mitenkään erityisen hyvää kuullut ko. lääkkeestä, ja sanoinkin
aloittavani kokeilevani sitä
hyvin suurella varauksella. Viivyttelinkin sen aloitusta pitkään, ja nyt sitten torstaina (...?) aloitin sen juurikin puolikkaalla tabletilla ahdistukseen- ei varmaankaan kaikkein järkevintä, varsinkaan koulussa (ja joutua sitten lähtemään koulusta pois). Kahteen tai kolmeen tuntiin en sitten pysynytkään pystyssä, huimasi sen verran/väsytti niin raskaasti, en oikein vieläkään tiedä kumpaa se on vai kumpiakin. Lisäksi puhevaikeuksia. Kyllähän se ahdistuksen vei suurimmalta osalta, mutta en osaa sanoa, oliko hyötyjä enemmän kuin haittoja (ja terapeutille sanoinkin että hyödyt ja haitat saattavat olla tasoissa edellisenä päivänä ensimmäisellä tapaamisella). Harhakokemuksista (joista en ole tainnut puhua täällä vielä hirveästi)... En tiedä hävisivätkö ne, lisääntyivät vaiko pysyivät samana. Ehkä se vaikuttaa siihen vasta pidemmällä käytöllä?
Nyt olen sitten vastahakoisena jatkanut Ketipinorin käyttöä iltaisin torstaista asti (eikä muuten ole unirytmiin vaikuttanut, unenkin saamiseen tätä määrättiin yhtenä syynä. Veikkaisin kyllä, että niin sanottiin osittain myös vanhempien syyllisyydentunnon keventämiseksi, sillä en ainakaan itse sanoisi kärsiväni uniongelmista... OKOK nukun standardien mukaan liian vähän, mutta pärjään sillä mainiosti, capish?). Sama hullu huimaus tai mikälie onkaan jatkuu, vaikkakin en sitä ehkä makuuasennon takia tajuakaan niin selkeästi, mutta huomaan- varsinkin jos nousen jostain syystä ylös.
Lyhennetty kouluviikko oli nyt sitten myös ensimmäistä kertaa oikeasti käytössä perjantaina, kaikkina aikaisempina viikkoina oli ollut niin paljon kaikkea, joka vei koulupäiviä mukanaan. Yhdeltä lähdin kotiin, juuri ah niin paljon rakastamieni saksan tuntien jälkeen (ja oli iloista odottaa jälleen kerran myöhässä olevaa bussia kun pieni poikaporukka tulee "vittuilemaan" koulun bussipysäkkiä erottavan pensas"pusikon" toisella puolella olevien kuntoilulaitteiden luo. Eipähän tullut tylsää bussia odotellessa ja sain hyvät naurut).
Koulua on ennen kesälomaa tällähetkellä about kolme viikkoa jäljellä, ja sitten olisi kasi ohi. Oppilaskunnan hallitukseen, välkkäreihin, ilmaisutaidon valinnaisryhmään ja tukareihin kuuluvana kaikenlaista tulee olemaan. Uudet seiskan tukarit saatiin juuri valittua ja ysien potkiminen pois koulusta lähestyy, ah sitä tunnetta kun pääsee olemaan se "isoin" koulussa. Näytelmäharjoituksia tulee olemaan paljon (ainiin, ne vuorosanat) ja varmasti keksitään vielä kaikenlaista sählinkiä oppilaskunnan ja tukareiden (btw, tukari=tukioppilas) kanssa että ihan yksittäisenä oppilaana kavereiden kanssa. Viimeisiä kokeita (joihin en ole lukenut) rästikokeiden lisäksi pitäisi vielä tehdä.
Sanotaanko että en odota viimeisiä kouluviikkoja yhtä suurella innolla kuin silloin ala-asteella. Nyt joudun käytännössä jättämään suurimman osan kavereista kesäksi, kiitos syrjäinen asuinpaikka, ja eristäytymään muutamia ulos talosta poikkemisia lukuunottamatta.
Lisäksi en tiedä yhtään, mitä tulevaisuus tuo vai onko mulla tulevaisuutta ollenkaan.
En tiedä, olenko elossa vielä kesäloman lopussa tai edes huomenna.
En tiedä, mikä, kuka tai millainen minä olen.
En vaan tiedä yhtään mitään.
Hyvin sujuu siis.
