Olen tässä jo jonkin aikaa yrittänyt saada aikaiseksi jonkinlaista postausta, mutta jotenkin se vaan jää aina. Tosin en ihmettele, sen verran kaikenlaista tässä on ollut viime aikoina, vaikka itse sanonkin.
Tänään aiheena onkin sitten (taas) randomiakin randomimmat ajatuksenpätkät ja avautumiset, ja kerron hieman myös siitä, miten tämä blogi sai alkunsa.
Enjoy.
Eräs tietty kappale soi
Se taas kaikenlaista mieleen toi
Järki yrittää taas saada ääntään kuuluviin, se huutaa HOI
Mut se on myöhässä, mä oon jo kaukana
Ja kohtaan kaikki vastaantulevat kasvot pelkkänä tyhjänä massana
Kuten jotkut teistä ovat kenties huomanneet, joissakin yhteyksissä olen määritellyt blogiani seuraavin sanoin, "allekirjoittaneen päänsisäisen kaaoksen selvittelyväline." Se on todellakin totta. Itseasiassa koko blogi sai alkunsa siitä, kun halusin -tarvitsin- jonkin paikan, jonne selvitellä ajatuksiani yksityisemmin, mutta silti julkisesti (tästä myös anonyymiys). Alkoi tuntua siltä, että puhelimen muistikirjaan kirjoitetut tekstinpätkät ja terkkarilla käyminen eivät enää riittäneet.
Haluan olla nyt avoin mielen säästäni
Saatan hyvinkin olla enemmän tai vähemmän sekaisin päästäni
Jos ei mikään muu niin ainakin elämä on sekaisin
Mut haluaisinko entiseenkään takaisin?
Nämä "tekstinpätkät" on mulle tärkeä keino jaksaa eteenpäin. Yksi suurista haaveistani on olla joskus räppäri. Aloitin räppien kirjoittamisen "pöytälaatikkoon" ehkä.. 12 - vuotiaana? Ja mukana se on pysynyt. Joskus kirjoittelin myös runoja, mutta rap on enemmän mun juttu (kertokaa joku nyt mulle viimein, onko se räp vai rap. Tai no, ehkä se on ihmiskohtaista että miten sen kirjoittaa.)
Voi huomata, että olen kehittynyt räppäämisessä näiden kolmen vuoden aikana. Ne on mulle nykyisin henki ja elämä, usein saan "kaiken sen" ulos vain räpiksi muutettuna. Ihan vain näitä sanoituksiakin katsomalla näkee, miten taitoa(kin) on tullut lisää- alkuun otin paljon vaikutteita silloin "pinnalla" olleilta artisteilta, ja aiheetkin olivat jotain... Jotain. Muutenkin olen kehittynyt paljon kirjoittajana- mainitsinko jo, että tarinoiden kirjoittaminen on minulle pikkuhiljaa jo pienimuotoinen harrastus ja usein aineissa tai muissa sen tyyppisissä sanarajat menee yli ja reilusti.
Paniikki hiipii taas luokse
Ääni pään sisällä huutaa "Juokse, juokse!"
Mutta jään taaskin vain paikoilleni
Annan sen tulla luokseni
En voi sitä edes vastustaa
Jollain oudolla tavalla se samaanaikaan houkuttaa ja pelottaa
Haluan vain paeta, sen ankaralta katseelta piiloon sulkeutua
Mutta toisaalta haluan vain antautua, avautua
En kai enää vain jaksa
Syntyminen kaksi kuukautta keskosena.
Leikkauskierre.
Kiusaamista.
Tämä tekstinpätkä on toistaiseksi poistettu liiallisen henkilökohtaisuuden vuoksi. Olkaa kärsivällisiä.
Sama tässä kohdassa, lukijat rakkaat.
Masennus.
Paniikkikohtauksia.
Eikö mikään enää riitä?
Niin, yksi sellainen asia joka taas tänään muistutti olemassaolostaan on paniikkikohtaukset. Lisäksi minulla on todennäköisesti vakava masennus ja kaupanpäälle vielä jokin muu, toistaiseksi vielä määrittelemätön "sairaus" (hirveetä mikä sana)- vaikka tosin minulla on muutama aavistus siitä, mitä se voisi olla. Siihen saatan palata vielä myöhemmin, mutta mieluummin haluan varmistuksen sille ennenkuin puhun siitä avoimemmin.
Kuten jo mainitsin, terkkarilla olen nyt käynyt jo jonkin aikaa juttelemassa. Alunperin taisin sinne mennä saadakseni varmuuden siihen, että kohtaukset olivat paniikkikohtauksia, mutta sitten taisin saada suuni auki siitä, että mulla ei ole enää hyvä olla.
Eikä ole ollut enää pitkään aikaan.
Silloin kaikki se, mitä olin varjellut yhtenä suurimpina salaisuuksistani, mistä olin pitänyt suuni tiukasti kiinni, se, mikä on tehnyt elämästäni oikeastaan yhtä helvettiä viime vuosina. Se pääsi ulos.
Sanat virtasivat suusta ollen suoraan verrannollinen poskilla valuvien kyyneleiden kanssa
Olisiko tässä viimein se kuuluisa valo tunnelin päässä, pelastaja kävelemässä vastaan käsi ojossa?
Toivo minussa heräsi
Voimiaan keräsi
Sykkiihän se kai siellä jossain syvällä vieläkin
Masentuneenpana vain.
Vielä yksi juttu. Kun juttelette jonkun kaverin kanssa, kysykää miten menee ihan oikeasti. Monet sanovat pelkästä tottumuksesta "ihan hyvin" tai "ok", jos kysytään alkuun vain "mitä kuuluu". Sinäkin olet varmaan sanonut niin, vai mitä?
Haluan olla nyt avoin mielen säästäni
Saatan hyvinkin olla enemmän tai vähemmän sekaisin päästäni
Jos ei mikään muu niin ainakin elämä on sekaisin
Mut haluaisinko entiseenkään takaisin?
Nämä "tekstinpätkät" on mulle tärkeä keino jaksaa eteenpäin. Yksi suurista haaveistani on olla joskus räppäri. Aloitin räppien kirjoittamisen "pöytälaatikkoon" ehkä.. 12 - vuotiaana? Ja mukana se on pysynyt. Joskus kirjoittelin myös runoja, mutta rap on enemmän mun juttu (kertokaa joku nyt mulle viimein, onko se räp vai rap. Tai no, ehkä se on ihmiskohtaista että miten sen kirjoittaa.)
Voi huomata, että olen kehittynyt räppäämisessä näiden kolmen vuoden aikana. Ne on mulle nykyisin henki ja elämä, usein saan "kaiken sen" ulos vain räpiksi muutettuna. Ihan vain näitä sanoituksiakin katsomalla näkee, miten taitoa(kin) on tullut lisää- alkuun otin paljon vaikutteita silloin "pinnalla" olleilta artisteilta, ja aiheetkin olivat jotain... Jotain. Muutenkin olen kehittynyt paljon kirjoittajana- mainitsinko jo, että tarinoiden kirjoittaminen on minulle pikkuhiljaa jo pienimuotoinen harrastus ja usein aineissa tai muissa sen tyyppisissä sanarajat menee yli ja reilusti.
Paniikki hiipii taas luokse
Ääni pään sisällä huutaa "Juokse, juokse!"
Mutta jään taaskin vain paikoilleni
Annan sen tulla luokseni
En voi sitä edes vastustaa
Jollain oudolla tavalla se samaanaikaan houkuttaa ja pelottaa
Haluan vain paeta, sen ankaralta katseelta piiloon sulkeutua
Mutta toisaalta haluan vain antautua, avautua
En kai enää vain jaksa
Syntyminen kaksi kuukautta keskosena.
Leikkauskierre.
Kiusaamista.
Tämä tekstinpätkä on toistaiseksi poistettu liiallisen henkilökohtaisuuden vuoksi. Olkaa kärsivällisiä.
Sama tässä kohdassa, lukijat rakkaat.
Masennus.
Paniikkikohtauksia.
Eikö mikään enää riitä?
Niin, yksi sellainen asia joka taas tänään muistutti olemassaolostaan on paniikkikohtaukset. Lisäksi minulla on todennäköisesti vakava masennus ja kaupanpäälle vielä jokin muu, toistaiseksi vielä määrittelemätön "sairaus" (hirveetä mikä sana)- vaikka tosin minulla on muutama aavistus siitä, mitä se voisi olla. Siihen saatan palata vielä myöhemmin, mutta mieluummin haluan varmistuksen sille ennenkuin puhun siitä avoimemmin.
Kuten jo mainitsin, terkkarilla olen nyt käynyt jo jonkin aikaa juttelemassa. Alunperin taisin sinne mennä saadakseni varmuuden siihen, että kohtaukset olivat paniikkikohtauksia, mutta sitten taisin saada suuni auki siitä, että mulla ei ole enää hyvä olla.
Eikä ole ollut enää pitkään aikaan.
Silloin kaikki se, mitä olin varjellut yhtenä suurimpina salaisuuksistani, mistä olin pitänyt suuni tiukasti kiinni, se, mikä on tehnyt elämästäni oikeastaan yhtä helvettiä viime vuosina. Se pääsi ulos.
Sanat virtasivat suusta ollen suoraan verrannollinen poskilla valuvien kyyneleiden kanssa
Olisiko tässä viimein se kuuluisa valo tunnelin päässä, pelastaja kävelemässä vastaan käsi ojossa?
Toivo minussa heräsi
Voimiaan keräsi
Sykkiihän se kai siellä jossain syvällä vieläkin
Masentuneenpana vain.
Vielä yksi juttu. Kun juttelette jonkun kaverin kanssa, kysykää miten menee ihan oikeasti. Monet sanovat pelkästä tottumuksesta "ihan hyvin" tai "ok", jos kysytään alkuun vain "mitä kuuluu". Sinäkin olet varmaan sanonut niin, vai mitä?
Niinjoo. Maanantaina tuli täyteen 15 vuotta. Happy birthday to me.
