Taas

Taas kaikki palaa mieleen
Taas ponnistan ja lähden juoksemaan
Taas aloitan pakoni
Taas suolaiset vesitipat valuvat poskiani pitkin
Taas harhailen sumussa
Taas vaihdan lyhimmät ajovalot päälle
Taas

Uudestaan välttelen noita silmiäsi joilla katselet minua, sukuaan ei voi valita
Uudestaan sulkeudun kuoreeni
Uudestaan haluan vain kadota
Uudestaan, uudestaan

Jälleen kerran en enää näe eteeni
Jälleen kerran suunnistan eteenpäin sokkona
Jälleen kerran en enää tiedä, suunnistinko sittenkin taaksepäin
Jälleen kerran en tiedä että kävelenkö sittenkin vain ympyrää
Jälleen kerran

Taas, uudestaan, jälleen kerran haluan vain painaa taukonappia, pausea
Taas, uudestaan, jälleen kerran haluan vain nukkua seuraavat sata vuotta
Taas, uudestaan, jälleen kerran haluaisin vain unohtaa
Taas, uudestaan, jälleen kerran haluaisin vain jättää kaiken taakseni
Taas, uudestaan, jälleen kerran en haluaisi olla täällä
Taas, uudestaan, jälleen kerran en haluaisi muistaa tai tuntea
Taas, uudestaan, jälleen kerran

Mä olen taas vaan niin väsyny.

Kuvia muisto muistolta määrittelemättömältä ajalta

Tämän kuvan jälkeen on ilmiselvästi tullut ruumiita

Ja onhan sitä vielä tämäkin leiri muistissa. #4HNordicCamp 2015. Ei, en aio lopettaa sen hehkuttamista vielä aikoihin, en ainakaan ennen seuraavaa leiriä Østfoldissa 2017. Enkä ehkä senkään jälkeen.

i

Muistoja rippijuhlien ja konfirmaation jälkeen. Se tunne, kun sai kengät pois jalasta.. Ah. Ja kyllä, tuo on aito kokoero jalkaterieni välillä.

#throwback Helsingin reissuun kesällä. Tulihan se Korkeasaarikin vihdoin koettua.

Märkä rotta esittäytyy, hyvää päivää

Tet-harjoittelu YLEllä... Ohgosh mikä kokemus. Sieltä taisi löytyä alakin tulevaisuuteen.

Helsinki International Horse Show 2015 oli myös mukava kokemus, areenan alueella ja muualla.

Se olis sitten taas se aika vuodesta... Joulu.

En nauti tästä. YHTÄÄN. Lisää leikkauksia ja pari suunnitelmanmuutosta, ja kappas vaan, tuloksena sain jalkaan kuuden (6) viikon ajaksi kokojalan kipsin ja tietenkin kainalosauvat. Saan sen toivon mukaan pois jouluaattoa edeltävällä viikolla. Onneksi on kavereita jotka päättävät piristää ankeuttani kauniilla kirjoituksilla kipsiin...

Tällainen muutama kuva teille. Palaillaan pian ;)

Aina vaan

...Aina vaan ei jotenkin saa avattua sitä bloggeria ja postattua. No, tässä sitä nyt taas ollaan.


*Pieni tilannekatsaus*


Eilen: Vietin kotipäivää, missasin konsertin jonka olemassaolon muistin liian myöhään.

Tällä hetkellä: Kuuntelen kun koira räksyttää jostakin tuntemattomasta syystä toisessa huoneessa.

Huomenna: Taas kouluun, pitää sopia muutamista asioista. Sitä samaa.

Ensi viikolla: Muutamia kokeita (joihin en ole lukenut, upsis) sun muuta.


Muuten elämä ainakin yrittää kohdella mua taas pitkästä aikaa hyvin. *Koputtaa puuta*
Oon löytäny rinnalleni näitä helvetin(kin) tärkeitä ihmisiä, joiden ansiosta jaksan yrittää herätä aamuisin ja raahustaa päivän läpi. Koulu ja syksy potkivat kyllä sitten välillä päähän lujaakin, mutta se kuuluu vissiin asiaan. Motivaation puute on tullut taas tutuksi, mitä ei kyllä kaipais ysiluokan alkupuolella eikä muutenkaan koko kouluvuonna. Stressaan jo nyt liikaa jatko-opinnoista ja ties mistä. Oon samaan aikaan enemmän menossa kuin aikoihin ja omistan liian paljon vapaa-aikaa. Mielen puolella tila on samaan aikaan parempi ja samaan aikaan ehkä vähän huonompikin. Paniikkikohtauksia on alkanut olla enemmän, ihan liikaa. Samoin tekee aina vaan enemmän ja enemmän mieli eristäytyä johonkin nurkkaan ja nukkua siellä vuosi, enemmänkin.
Tai ehkä mä vaan oon liian väsyny.

Ottakaa siitä joku vähän vanhempi kuva, taitaa olla tältä kesältä.

Nyt ei taas aivot toimi, mutta yritän palata tässä jossainvaiheessa ensi viikkoa ihan kunnollisen postauksen kanssa. See ya next time!

Sun takii

Sun takii mä voin hymyillä ventovieraille vastaantulijoille
Sun takii mä voin nukahtaa hymyillen
Sun takii mä voin taas aidosti hymyillä

Ja ihan vaan sun takii

//Ote uusimmasta biisinkaltaisesta joka sai alkunsa eilen illalla

Päivää taas.

Viime postauksesta onkin kulunut jo aikaa, ja tuumasin että nyt kun ei ole muuta tekemistä kuin kököttää vittuuntuneena sisällä kuumemittari kainalossa auringon kerrankin paistaessa ulkona, voisin heittää tänne jotain siitä, miten tämä heinäkuu nyt on mennyt.

Ripari tuli ja meni ja samoin teki konfirmaatio ja rippijuhlat. Ja ei, en jännittänyt konfirmaatiota ennenkuin vasta juuri ennen seremonian alkua sitä odotellessa. Muuten en ole katunut ollenkaan sitä, että valitsin seurakunnan ja leirin josta en tuntenut ketään etukäteen. Sain monia toivottavasti loppuelämän kestäviä ystäviä ja muistoja!

Uskon suhteen taidan olla vielä samoilla kannoilla kuin olin ennen riparia; taidan uskoa, että siellä jossain voi olla jokin korkeampi voima, mutta en koe sen olevan juuri minulle- ja muutenkin koen itseni edelleen agnostikoksi, unohtamatta ripausta ateismiakin.

Niin, Helsingin seuduillakin tuli käytyä tuossa kuun keskivaiheilla. Rahaa paloi, mutta tulipahan ainakin nähtyä kauempana asuva kaveri ja koettua taas uutta. Haaveilen vieläkin tuosta pizzlasta, jumlauta miten hyvää.

Otan nyt riskin tän kuvan lisäämisen tänne kanssa, mutta ei nyt voi mitään. Ikävä.

Ahh, 4H PM-leiri 2015, mulla on ikävä sua ja niitä 1500 ihmistä ympäri maailmaa. Tutustuin niin moneen ihmiseen, enkä vieläkään meinaa uskoa, kuinka rakkaita heistä tuli. Tältä leiriltä on myös peräisin alun biisinkaltaisen innoittajat/innoittaja.

Näin pikakelauksella heinäkuun kohokohtia. Ehkä vielä jossain välissä mä teen jotain syvempää postausta, mutta nyt mun kuumeiset aivoni vaativat unta.

Tätä tänään

Mun on nyt vaan aivan pakko tulla jakamaan tää teidän kanssa jotka jostain syystä jopa luette blogiani.

Mulla oli tänään SEKÄ uuden lääkärin kanssa tapaaminen että terapiakerta. Peräjälkeen. Alkaen kello 8.15 lääkärillä, jatkuen klo 9 terapialla klo 10 asti. Siitä lisää ehkä joskus toiste.( Arvatkaa kuka nukkui liian vähän? Joo, arvasit oikein. Minä.) Tämän jälkeen matka suuntautui kaupungille etsimään yhtä sun toista.

Jossainvaiheessa, kun olin autossa yksin hetken, mä päätin, mä päätin että tänään on MUN päivä. 

Tänään mä EN ole surullinen, en ole itsetuhoinen jne. Tänään MÄ olen ILOINEN. (Mahtuuko noi kaksi isolla kirjoitettua sanaa edes samaan lauseeseen pohjimmiltaan?) ...Tai ainakin yritän. Masennus ei ole helppoa handlata, you know.

Ja niin mä sitten päätin. Päätin olla tänään iloinen, en anna valtaa sille äänelle joka sanoo, etten mä saa olla iloinen tai onnellinen. 

En mä kyllä enää edes muista millaista on olla onnellinen, jos siitä lähdetään.

Nyt siihen, mitä halusin jakaa teidän kanssa.

Juttelin äsken vähän yhden mahtavan ystäväni kanssa, jolla on myös vaikeeta. Häneen olen jopa onnistunut luottamaan, niin vaikeeta kuin ihmisiin luottaminen mulle onkin. Hän tietää käytännössä lähes kaikista mun elämän ongelmista ja niistä "hyvistäkin" asioista. (Jos luet tätä sitten joskus jos kerron sinulle tästä, tiedät kyllä että puhun sinusta. Kiitos, olet ihana.)

Ei me mitenkään pitkään "juteltu", viestiteltiin vaan vähän. Joskus kuitenkin "vaan vähän" riittää. Näiden viestien jälkeen vaivuin hetkeksi ajatuksiini. Mä ajattelin tätä päivää, sitä miten tää(kin) ystävä antoi mulle juuri yhden syyn elää. Sitten tajusin jotakin.

Mulla on ihmisiä ympärilläni. Ihmisiä, jotka välittää musta. Mä en ole enää yksin, enkä tule olemaan.

 Ja mä itkin, kun tajusin sen.

Hymyilkää, olette kauniita.

Kantakaa itseänne ylpeydellä, olette upeita.

Nauttikaa, te pystytte siihen.

Ihastukaa ja rakastukaa, teillä on tunteet ja sydän.

En uskonut koskaan kirjoittavani tätä

En uskonut että voisin.

En usko vieläkään, mutta minun näppäimistöni on tuottanut tämän

Juuri sanat nämä

Eläkää, teillä on elämä.

Ehkä vähän klisee loppu, mutta tätä tänään.

Jotain sekavaa höpötystä

Krhm, älkää tappako jos tulee kirjoitusvirheitä. Olen hieman väsynyt.

Mulla on aina lomien alussa se, että olen vähän sekasin ja ajatukset lentää siellä sun täällä, ja alan vasta loman loppupuolella aidosti rentoutua ja "lomailla". Saa kyllä nähdä miten tänä vuonna käy tämän kesäloman suhteen, kun juurikin se loppupuoli on täynnä kaikkea mahdollista :D

Muuten on tosiaan vielä hieman sekavat fiilikset. Moni hyvä kaveri päätti peruskoulunsa ja tulee aivan helvetinmoinen ikävä varmasti vielä heitä, samalla kun itse jää vielä peruskouluun vuodeksi ennenkuin se oma aika koittaa. Terapiakäynnit jatkuu vielä kesäkuussa ennen heinäkuun paussia ja yritän kovasti saada omia ajatuksia selviämään, mutta ei oikein onnistu. Tuntuu että meen vaan kokoajan enemmän ja enemmän sekasin ja en yhtään tiedä että minkälainen ihminen sitä on jajajajajaja. Ugghhhhhh.
Kuten voi huomata, olen vähän sellaisessa ympärivuorokautisessa ylivireystilassa. Ehkä, ehkä mä tästä rauhoittuisin.

Äh, taas tällanen lyhyt postaus jossa ei ole hirveesti asiaa. Pyydän anteeksi, yritän saada itseni koottua jotenkuten. Hyvää kesälomaa kaikki!

Moi

Nyt se pikkuveli sitten lähtee ala-asteelta. Sniff.

Halusin vain tulla ilmoittamaan, että olen vielä hengissä. 

Koulu vie tällä hetkellä tajuttomasti aikaa ja tuntuu ettei mun päivät muusta tällähetkellä koostukaan kuin kouluajasta ja sen sisällöstä. Valtiotyön sain jopa valmiiksi (vihoviimeiseen palautusmahdollisuuteen mennessä, hyvä minä) - ja numeroksi tuli 10! En ihan heti onnistunut sisäistämään tätä tietoa. Vieläkin on hieman hankala uskoa.

Huomenna olisi ilmeisesti tanssin kevätjamit (vähän samankaltainen kuin koulun kevätjuhla) ja nyt kriiseilen siitä. Muut yrittää houkutella sinne, mutta tuntuu ettei siitä olisi mitään hyötyä. Olen yksinkertaisesti perkuleen jäljessä muita, en osaa koreografioita ja lisäksi mun kevätkausi on ollut hemmetin rikkonainen. Kannattaa olla kipeänä, riparitapaamisissa tai muutenvaan niin väsyksissä, ettei jaksa mennä harrastamaan unelmaharrastustaan. Ehdottomasti.

Muutenkin oon ihan sekaisin. Taisin reväyttää taas vaihteeksi eilen kaulalihaksia ja muutoinkin stressaan kaikesta, vaikka nyt pitäisi alkaa ottamaan rennosti, koska "koulun viimeinen viikko". Miten mun pitäisi selvitä riparista ja eräästä kansainvälisestä leiristä tänä kesänä, puhumattakaan reissusta sukulaisen luo Helsinkiin tai muista satunnaisista tapahtumista? Näyttää siltä, että sulkeudun koko kesäksi huoneeni nurkkaan. Joo.

Harhatkin on takas taas

Ne huutaa moi vaan, me ollaan täällä taas

Kai sen pitäisi lääkeestä johtua, vaikutus alkaa näkyä

Mutta entä jos sekin vaikutus on pelkkää harhanäkyä?

Ne on aina siinä vieressä, jossakin muodossa

Alan olla jo hapessa huonossa

Ääni pään sisällä sanoo etten ole tarpeeksi hyvä

Etten kelpaa kellekään

Etten ansaitse tai voi olla iloinen

Etten voi olla kaunis

Etten voi jatkaa eteenpäin

Ettei mulle voi käydä mitään hyvää ilman nelinkertaista pahaa

Se käskee eristäytymään, muiden silmien edestä pois katoamaan

Mutta onko tuo ääni minun vai jonkun ihan muun

Taidan kohta vain vallata Kuun

Ehkä siellä voisin vhdoin olla rauhassa

Omissa aatteissa.

Diagnooseja ja vaiheilua

Eli. Tänään ajattelin puhua hieman siitä, mitä diagnooseja mulla siis nyt on (kuka mua nyt edes yrittäisi ajatella selväjärkiseksi?) ja siitä, minkälaista "elämänvaihetta" käyn jotakuinkin nyt läpi. Ja nuo lauseet eivät nyt tainneet olla suomen kieltä. Juuri nyt tuntuu sopivasti niin hyvältä, että uskallan puhua tästä.

Tosiaan, siitä on nyt... 45 päivää (?), kun ensimmäisen kerran astelin toistaiseksi nimeämättömänä pysyttelevän kaupungin nuorten psykiatrisen poliklinikan ovista sisään. Olin terkkarin ja koululääkärin kautta saanut lähetteen. Tiesin jo, että melko varmasti sieltä vaikean masennuksen diagnoosi tulee, niinkuin taisin täälläkin mainita, mutta muita sitten hieman mietiskelin.

Nyt ehkä pari viikkoa sitten "tutkimusjakso" päättyi virallisesti loppupalautteeseen, jossa molemmat vanhemmat myös olivat mukana (äiti oli ollut joillakin kerroilla aiemminkin, tosin erillään minusta. Isää en ollut halunnut oikeastaan mukaan). Suurimman osan ajasta taisin vain haluta pois. Tiesin itse jo diagnoosin ja mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, joten olisin enemmän kuin mielelläni ollut jossain muualla. Yksinkertaisesti.

Niin. Se diagnoosi. Papereissa lukee vaikea psykoottistasoinen masennus (+paniikkioireita, tämän lisään usein itse). En tosin ihmettelisi, jos tuohon vielä tulisi jotain lisää.
Ja ei, tuo sana "psykoottistasoinen" ei tarkoita sitä, että alan nyt nimittelemään kaikkia demoneiksi ja ties miksi. Tai ainakaan vielä, tai ainakaan jos hoito toimii (kuulostaa hirveältä). Se tarkottaa sitä, että mulla on vähän sellasia harhakokemuksia. Ja kuulen ääniä. Mainitsinko jo hahmot ja ne harhakokemukset? Taisin minä. Ja nyt kuulostan psykopaatilta, loistavaa! Ei silti pidä kauhistua ja tuijottaa tätä tekstiä silmät suurina, niinkuin joku nyt saattaa tehdä. En ainakaan vielä ole ilmeisesti osastomateriaalia, en hyökkäile kenenkään kimppuun tai mitään. Ne on vaan siellä mun päässä ja silmissä.

Hoito? Hoidoksi terapiaa ja Ketipinoria (1/2 tablettia 1-2 kertaa päivällä tarvittaessa ahdistukseen, iltaisin 1 tabletti ennen nukkumaanmenoa).

Eniten minua tässä häiritsi Ketipinor. En ollut mitenkään erityisen hyvää kuullut ko. lääkkeestä, ja sanoinkin aloittavani kokeilevani sitä hyvin suurella varauksella. Viivyttelinkin sen aloitusta pitkään, ja nyt sitten torstaina (...?) aloitin sen juurikin puolikkaalla tabletilla ahdistukseen- ei varmaankaan kaikkein järkevintä, varsinkaan koulussa (ja joutua sitten lähtemään koulusta pois). Kahteen tai kolmeen tuntiin en sitten pysynytkään pystyssä, huimasi sen verran/väsytti niin raskaasti, en oikein vieläkään tiedä kumpaa se on vai kumpiakin. Lisäksi puhevaikeuksia. Kyllähän se ahdistuksen vei suurimmalta osalta, mutta en osaa sanoa, oliko hyötyjä enemmän kuin haittoja (ja terapeutille sanoinkin että hyödyt ja haitat saattavat olla tasoissa edellisenä päivänä ensimmäisellä tapaamisella). Harhakokemuksista (joista en ole tainnut puhua täällä vielä hirveästi)... En tiedä hävisivätkö ne, lisääntyivät vaiko pysyivät samana. Ehkä se vaikuttaa siihen vasta pidemmällä käytöllä?

Nyt olen sitten vastahakoisena jatkanut Ketipinorin käyttöä iltaisin torstaista asti (eikä muuten ole unirytmiin vaikuttanut, unenkin saamiseen tätä määrättiin yhtenä syynä. Veikkaisin kyllä, että niin sanottiin osittain myös vanhempien syyllisyydentunnon keventämiseksi, sillä en ainakaan itse sanoisi kärsiväni uniongelmista... OKOK nukun standardien mukaan liian vähän, mutta pärjään sillä mainiosti, capish?). Sama hullu huimaus tai mikälie onkaan jatkuu, vaikkakin en sitä ehkä makuuasennon takia tajuakaan niin selkeästi, mutta huomaan- varsinkin jos nousen jostain syystä ylös.

Lyhennetty kouluviikko oli nyt sitten myös ensimmäistä kertaa oikeasti käytössä perjantaina, kaikkina aikaisempina viikkoina oli ollut niin paljon kaikkea, joka vei koulupäiviä mukanaan. Yhdeltä lähdin kotiin, juuri ah niin paljon rakastamieni saksan tuntien jälkeen (ja oli iloista odottaa jälleen kerran myöhässä olevaa bussia kun pieni poikaporukka tulee "vittuilemaan" koulun bussipysäkkiä erottavan pensas"pusikon" toisella puolella olevien kuntoilulaitteiden luo. Eipähän tullut tylsää bussia odotellessa ja sain hyvät naurut).

Koulua on ennen kesälomaa tällähetkellä about kolme viikkoa jäljellä, ja sitten olisi kasi ohi. Oppilaskunnan hallitukseen, välkkäreihin, ilmaisutaidon valinnaisryhmään ja tukareihin kuuluvana kaikenlaista tulee olemaan. Uudet seiskan tukarit saatiin juuri valittua ja ysien potkiminen pois koulusta lähestyy, ah sitä tunnetta kun pääsee olemaan se "isoin" koulussa. Näytelmäharjoituksia tulee olemaan paljon (ainiin, ne vuorosanat) ja varmasti keksitään vielä kaikenlaista sählinkiä oppilaskunnan ja tukareiden (btw, tukari=tukioppilas) kanssa että ihan yksittäisenä oppilaana kavereiden kanssa. Viimeisiä kokeita (joihin en ole lukenut) rästikokeiden lisäksi pitäisi vielä tehdä.

Sanotaanko että en odota viimeisiä kouluviikkoja yhtä suurella innolla kuin silloin ala-asteella. Nyt joudun käytännössä jättämään suurimman osan kavereista kesäksi, kiitos syrjäinen asuinpaikka, ja eristäytymään muutamia ulos talosta poikkemisia lukuunottamatta.

Lisäksi en tiedä yhtään, mitä tulevaisuus tuo vai onko mulla tulevaisuutta ollenkaan.
En tiedä, olenko elossa vielä kesäloman lopussa tai edes huomenna.
En tiedä, mikä, kuka tai millainen minä olen.
En vaan tiedä yhtään mitään.

Hyvin sujuu siis.

Kello 23.25

                                     Liian väsynyt
                       
                                                                                         Liian toivoton
        Liikaa paineita
                                                                                     Liikaa asioita tehtävänä
                  Liikaa kaikkea



                                                          Liikaa.

Ignooratkaa kerrankin minun väsyneet yölliset höpinäni. Kiitos.

Random hetkiä elämästä kuvien muodossa

Ehkä yksi parhaimmista kuvista, mitä olen itse ottanut järkkärillä. Ja vielä yksi ensimmäisistä mitä otin tuolla!

"Hyi kamala, tuleeks toi koira mua kohti?"

Tässä onkin sitten kaksi neljäsosaa meidän lemmikkieläimistä: nuorempi (ja pienempi) koira joka nytkin nukkuu vierelläni sängyllä sekä vanhempi (ja uros) kissa. Näitä kahta, sekä vielä kahta muuta lemmikkiä ja etenkin kuvassa olevaa koiraa tulee varmasti näkymään täällä.

Ja tämäkin kuva on tässä vain siksi, että pikkuveljen kengät sattuivat tulemaan tielle kun etsin uusia kuvauskohteita.

Niin, tosiaan. En ole varmaan vielä edes maininnut, että sain järjestelmäkameran- vihdoin?

Näkymiä kiikarin sisälle.

Tällainen tarttui mukaan kirpparilta yksi päivä, ja alan taas pitää siitä, vaikka kadotinkin tämän tunteen sitä kohtaan hetkeksi. Nyt pitäisi vielä päättää, onko se laukku vai salkku.

...Laukku.

....Salkku.

Sovittakoon että se on salkkulaukku perkel.

Nuo kengätkin ovat uudet, tosin eivät samalta reissulta. En enää edes muista, miksi olen alunperin ottanut ne samaan kuvaan tuon laukun kanssa. Hyvä minä, ooikein hyvä.

Lähikuvaa nähtävästi.

Tämä on samalta (kirppis)reissulta kuin tuo... salkkulaukku. Alle euron maksoi, ja on oikeasti tarkoitettu tuikuille.

Vannoin silloin kun aloitin tämän blogin, että en koskaan laittaisi tänne yhtään mitään, YHTÄÄN MITÄÄN ostoksiin edes viittaavaa. Tässä sitä kuitenkin nyt ollaan. Alan lipsua perkhel.

Saanko muuten kysyä, miksi blogissa nuo kuvat näkyvät valkoissa "kehyksissä"...?

Hei herätys

Päivän ensimmäinen ajatus on väsymys
Se ei ole enää mulle yllätys
Kestääköhän vielä ystävyys
Kun mielentilastani paljastuu totuus
Ajatus ei oo uus
Mut onko mulla enää sellaisii
Vierelläni
Jotka aina eivät hädän hetkellä jättäisi pulaan
Olioita joita ystäviksi kutsutaan

Heissan.

Mä en enää tosiaankaan tiedä, missä mennään. Tet-viikon viimeinen päivä oli tänään, olin tetissä vanhalla ala-asteellani. Piristävää, vaikkakin hieman... väsyttävää myös.

Päivät koostuu harhailusta sumussa
Yrittäen pysyä pahalta piilossa
Tehden vain sitä mitä käsketään
Eikä aina sitäkään

En tiedä, mitä pitäisi odottaa ensi viikolta. Takaisin kouluun, tosin nyt kouluviikossani tapahtuu muutos; sain viimeinkin varattua opoajan ja käytyä siis keskustelemassa opon kanssa.
Syyhän tähän oli se, että en todellakaan ole enää viimeaikoina jaksanut kunnolla käydä koulussa, saatika sitten tehdä läksyjä tai vastaavia. Kokeet menee kokoajan alamäkeä, numerot myös sitä myötä. Odotan vain sitä hetkeä kun saan käteen varoituksen siitä, että todistuksessa saattaa tippua jonkin aineen numero kaksi numeroa alaspäin (kahden numeron tiputus on maksimitiputus ainakin täällä). Valtiotyö on ainakin toista viikkoa jatkoajalla, eikä se ole edistynyt yhtään. Riparin ennakkojuttujakin pitäisi tehdä mutta ei vaan jaksa.

Ei tää enää ole varmaan ees normaalia
Kaikki menee alamäkee
Tässä sen taas näkee
Tietä ulos umpikujasta pähkäilee

Ja tämä, miksi kouluviikossani tapahtuu muutoksia, on lyhennetty kouluviikko. Tarkoittaa siis sitä, että yhtenä/kahtena päivänä viikossa saan lähteä aikaisemmin kotiin. Lisäksi, jos tunnilla alkaa tuntua siltä, että on vaan pakko päästä pois, ei jaksa, ei keskity, ei pysty, saan ottaa "time outin" eli lähteä vaikka hetkeksi omiin oloihini rauhoittumaan tms. Näistä olen opolle kiitollinen, odotin että hän olisi vaan sanonut "kyllä se siitä, nuku enemmän ja plääplää" ja passittanut takaisin tunnille.

Huokaan syvään
Oon kai vaipunut pimeyteen sitkeästi luonani pysyvään
Etsin valokatkaisijaa, en tiedä pystynkö sitä löytämään
Taskulamppukin kelpaisi, sekin ehkä vähän toivoa antaisi
Hyvä että muistan enää ees nimeäni, saati sitten asioita oppimiani

Tuntuu että muut ihmiset ei enää kiinnosta, kaverit ei oo enää samalla aaltopituudella ja kaikki lähtee pois mun luota tai kääntää selkänsä. Ja lisäksi ne, jotka ei ole edes kavereita, hyökkää päälle- toistaiseksi vain sanoin. Mut... Ei niistä kukaan ees tiedä, miten mulla menee tai mihin mä tulen ensi viikosta alkaen katoamaan kello yhdeltä tiettynä/tiettyinä päivinä. Ei kukaan.
P.S, diagnoosi masennuksen osalta alkaa olla aika selvästi vaikea masennus + ties mitä päälle.

Saanko vaan ottaa time outin suoraan kaikesta

Tästä paikasta ja ajasta?

Yökyöpeli kirjoittaa ilman järkevää otsikkoa

Tuijotan valkeaa sivua

Hakkaan näppäimistöä jo enkä edes tajua

Mitä sanonkaan nyt, siitä ei ole mitään hajua

Sä petit mut, et olekaan samanlainen kuin mä

Valehtelit, kerroit olevasi kuin mä vaikka sä olet sä

En osin jaksa enää edes välittää

Miks tää mua enää ees yllättää

En osaa itseäni polttamasta sormia estää

Saati osaa sua kestää

Ja sit vielä sinä toinen pikkupiru

Piikki lihassa, niskaan asennettu siru

Sanot Olen pahoillani

Mut hiljenet kun vastaan ettei riitä enää pelkkä anteeksi

Etkö vaan voi jo kusessa olevasi tajuta

Harmi ettei sukuaan voi valita

Sanot Ei tule toistumaan

Mut oon väsyny sitä kuulemaan

Uudestaan ja uudestaan

Paiskaan oven kiinni perässäni, korvat paskanjauhannaltasi tukin

Mielessä on vain kaksi sanaa, istu ja itke

Nyt kun myöhemmin luottamusta pyydät, anna mulle yksikin syy miksi uskoisin

Liemesi kokoon keitit ihan itse

Meitä muitakin siinä aloit keittämään

Lisämausteita soppaan heittämään

Miksi, en muuhun pyydä vastausta

Ja sitten vielä kun kuulet että en voi hyvin

Katselen eteenpäin päällä ajovaloista lyhin jos sitäkään, et tosin tiedä yksityiskohtaa tätäkään 

Sinä kysyt Miksi

Ihan vaan siksi

Jos aikaasi käyttäisit sen verran että pari sekuntia yrität tätä asiaa ymmärtää

En jaksa enää

Oon vaan niin väsyny.

Miten ihan oikeasti menee?

Heissan alla (huomatkaa, kerrankin kokonainen lause "vierasta kieltä"!)

Olen tässä jo jonkin aikaa yrittänyt saada aikaiseksi jonkinlaista postausta, mutta jotenkin se vaan jää aina. Tosin en ihmettele, sen verran kaikenlaista tässä on ollut viime aikoina, vaikka itse sanonkin.

Tänään aiheena onkin sitten (taas) randomiakin randomimmat ajatuksenpätkät ja avautumiset, ja kerron hieman myös siitä, miten tämä blogi sai alkunsa.

Enjoy.

Eräs tietty kappale soi

Se taas kaikenlaista mieleen toi

Järki yrittää taas saada ääntään kuuluviin, se huutaa HOI

Mut se on myöhässä, mä oon jo kaukana

Ja kohtaan kaikki vastaantulevat kasvot pelkkänä tyhjänä massana

Kuten jotkut teistä ovat kenties huomanneet, joissakin yhteyksissä olen määritellyt blogiani seuraavin sanoin, "allekirjoittaneen päänsisäisen kaaoksen selvittelyväline." Se on todellakin totta. Itseasiassa koko blogi sai alkunsa siitä, kun halusin -tarvitsin- jonkin paikan, jonne selvitellä ajatuksiani yksityisemmin, mutta silti julkisesti (tästä myös anonyymiys). Alkoi tuntua siltä, että puhelimen muistikirjaan kirjoitetut tekstinpätkät ja terkkarilla käyminen eivät enää riittäneet.

Haluan olla nyt avoin mielen säästäni
Saatan hyvinkin olla enemmän tai vähemmän sekaisin päästäni
Jos ei mikään muu niin ainakin elämä on sekaisin
Mut haluaisinko entiseenkään takaisin?

Nämä "tekstinpätkät" on mulle tärkeä keino jaksaa eteenpäin. Yksi suurista haaveistani on olla joskus räppäri. Aloitin räppien kirjoittamisen "pöytälaatikkoon" ehkä.. 12 - vuotiaana? Ja mukana se on pysynyt. Joskus kirjoittelin myös runoja, mutta rap on enemmän mun juttu (kertokaa joku nyt mulle viimein, onko se räp vai rap. Tai no, ehkä se on ihmiskohtaista että miten sen kirjoittaa.)
Voi huomata, että olen kehittynyt räppäämisessä näiden kolmen vuoden aikana. Ne on mulle nykyisin henki ja elämä, usein saan "kaiken sen" ulos vain räpiksi muutettuna. Ihan vain näitä sanoituksiakin katsomalla näkee, miten taitoa(kin) on tullut lisää- alkuun otin paljon vaikutteita silloin "pinnalla" olleilta artisteilta, ja aiheetkin olivat jotain... Jotain. Muutenkin olen kehittynyt paljon kirjoittajana- mainitsinko jo, että tarinoiden kirjoittaminen on minulle pikkuhiljaa jo pienimuotoinen harrastus ja usein aineissa tai muissa sen tyyppisissä sanarajat menee yli ja reilusti.

Paniikki hiipii taas luokse
Ääni pään sisällä huutaa "Juokse, juokse!"
Mutta jään taaskin vain paikoilleni
Annan sen tulla luokseni
En voi sitä edes vastustaa
Jollain oudolla tavalla se samaanaikaan houkuttaa ja pelottaa
Haluan vain paeta, sen ankaralta katseelta piiloon sulkeutua
Mutta toisaalta haluan vain antautua, avautua
En kai enää vain jaksa


Syntyminen kaksi kuukautta keskosena.
Leikkauskierre.
Kiusaamista.
Tämä tekstinpätkä on toistaiseksi poistettu liiallisen henkilökohtaisuuden vuoksi. Olkaa kärsivällisiä.
Sama tässä kohdassa, lukijat rakkaat.
Masennus.
Paniikkikohtauksia.

Eikö mikään enää riitä?

Niin, yksi sellainen asia joka taas tänään muistutti olemassaolostaan on paniikkikohtaukset. Lisäksi minulla on todennäköisesti vakava masennus ja kaupanpäälle vielä jokin muu, toistaiseksi vielä määrittelemätön "sairaus" (hirveetä mikä sana)- vaikka tosin minulla on muutama aavistus siitä, mitä se voisi olla. Siihen saatan palata vielä myöhemmin, mutta mieluummin haluan varmistuksen sille ennenkuin puhun siitä avoimemmin.
Kuten jo mainitsin, terkkarilla olen nyt käynyt jo jonkin aikaa juttelemassa. Alunperin taisin sinne mennä saadakseni varmuuden siihen, että kohtaukset olivat paniikkikohtauksia, mutta sitten taisin saada suuni auki siitä, että mulla ei ole enää hyvä olla.
Eikä ole ollut enää pitkään aikaan.
Silloin kaikki se, mitä olin varjellut yhtenä suurimpina salaisuuksistani, mistä olin pitänyt suuni tiukasti kiinni, se, mikä on tehnyt elämästäni oikeastaan yhtä helvettiä viime vuosina. Se pääsi ulos.

Sanat virtasivat suusta ollen suoraan verrannollinen poskilla valuvien kyyneleiden kanssa
Olisiko tässä viimein se kuuluisa valo tunnelin päässä, pelastaja kävelemässä vastaan käsi ojossa?

Toivo minussa heräsi
Voimiaan keräsi
Sykkiihän se kai siellä jossain syvällä vieläkin
Masentuneenpana vain.


Vielä yksi juttu. Kun juttelette jonkun kaverin kanssa, kysykää miten menee ihan oikeasti. Monet sanovat pelkästä tottumuksesta "ihan hyvin" tai "ok", jos kysytään alkuun vain "mitä kuuluu". Sinäkin olet varmaan sanonut niin, vai mitä?

Niinjoo. Maanantaina tuli täyteen 15 vuotta. Happy birthday to me.

The Liebster Award

Eli nyt onkin sitten vuorossa The Liebster Award- haaste, jonka tarkoitus on saada näkyvyyttä alle 1000 lukijan blogeille. Vaikeaa tämä ei ole- täytyy vain vastata 11 kysymykseen, keksiä 11 uutta kysymystä ja haastaa lisää bloggareita mukaan.

Itse kiitänkin tästä haasteesta Livin the Dream- bloggaria eli Laura Iida Kristinaa (en tiennyt mitä nimeä pitäisi käyttää, joten :D

Vastaukset saamiini kysymyksiin:

1. Miksi aloitit blogin pitämisen?

- Hyvä kysymys. Minullahan on vielä tämän lisäksi toinen blogi, joka tosin on jäänyt tauolle. Tämä blogi lähti tarpeesta saada jokin tapa purkaa omaa päätä ja saada samalla yhteys uusiin ihmisiin.

2. Missä maissa olet käynyt?

- Suomen (lål olenpas taas hauska) lisäksi vain Kanariansaarilla (eli tavallaan Espanjassa koska Espanja omien tietojeni mukaan hallitsee Kanariansaarten aluetta. Kyllä, se on tarkkaa).

3. Mikä on lempikosmetiikkamerkkisi?

- Hem, tätä en tiedä itsekään joten no comments.

4. Mikä on elämän tarkoitus?

- Vaikeita kysymyksiä. Tätä yritän selvittää vielä itsekin, mutta taidan nyt sanoa näin ympäripyöreän latteasti, että elämän tarkoitus on elää. Yksinkertaisesti.

5. Kuinka monta sisarusta sinulla on?

- Yksi pikkuveli (joka tosin tuntuu vastaavan neljää)...

6. Mistä asiasta itsessäsi pidät eniten? (ulkonäkö/luonne)

- Hmm, mitäs minä nyt sanoisin. Tykkään kovasti silmistäni, nilkoistani sekä hiuksista (niin rasittavat kuin ne osaa ollakin). Luonteessa taas pidän itsessäni siitä heittäytyväisyydestä, rentoudesta ja jopa siitä, miten temperamenttinen olen. Välillä sekin voi tosin olla haitaksi, köhköh..

7. Mikä on paras muistosi?

- En halua valita parasta, niitä on niin paljon! Varmaankin joku tärkeän ihmisen ja/tai eläimen kanssa koettu muisto, sen enempää en osaa sanoa.

8. Onko sinulla vaatekaappi vai -huone?

- Vaatekaappi. Voi kun olisikin vaatehuone, t. tyttö jonka vaatekaappi pursuaa yli laitojen...

9. Mitä arvostat muissa ihmisissä eniten?

- Rehellisyyttä, luotettavuutta ja huumorintajua.

10. Onko sinulla lemmikkejä? Mitä?

- On, 2 koiraa, 2 kissaa ja akvaariokaloja.

11. Jos saisit yhden päivän olla ketä tahansa maailmassa, ketä olisit ja miksi?

- Hmm, niin kamalasti vaihtoehtoja :D Olisin varmaankin joku maailman vaikutusvaltaisin ihminen koska saisin lopettaa kaikki sodat ja nälänhädät ja mut julistettaisiin kaikkien aikojen sankariksi d44

Tai sitten olisin supersankari.

Joo.

Ja sitten minun kysymykseni seuraaville uhreille:

1. Oliko #thedress -kohumekko sinun silmissäsi sini-musta, valko-kultainen vai jotain ihan muuta?

2. Mikä on suurin ongelma, joka vaivaa maailmaamme tällä hetkellä? Odotan kunnon perusteluja.

3. Millainen on tietokoneesi/kännykkäsi taustakuva? Linkkaa/laita tähän jos haluat.

4. Mikä oli lapsuuden unelma-ammattisi?

5. Mistä asiasta pidät eniten bloggaamisessa?

6. Kuvaile tyyliäsi kolmella sanalla.

7. Kuinka monta kirjaa luet keskimäärin kolmen kuukauden aikana?

8. Paras karkkipussi?

9. Millainen on kielitaitosi, eli mitä kieliä osaat ja kuinka hyvin?

10. Mikä on tuloksesi MBTI-testissä? (esim. http://www.personality-tests.info/fi/test.php) 

Mitä mieltä olet, pitääkö paikkansa sinun kohdallasi? (Toki vain nettitesti ja ei välttämättä anna parasta vastausta, mutta. Googlettamalla löytyy lisätietoa).

11. Uskotko siihen, että Maan ulkopuolella on elämää? Perustele.

Haastan:

Neea - Neea Johanna

Iida - Next Stop Tomorrow

Joanna - Greetings from Joanna

Minja- minjamariana

Annie - Paperinopoli

Nelli - Peace for young mind

Tiina - Two steps behind

Nauttikaa, haastetut, nauttikaa. Mietin pääni puhki ihan teitä varten.

#lazyday

Hei!

Tänään ajattelin tehdä vähän jonkun rennomman postauksen, nauttia kipeänä (pah) vietetyn loman viimeisestä päivästä ja muutenkin rentoutua enemmälti koska sunnuntai.
 Latailin taas kännykältä kuvia tietokoneelle ja sain hermoromahduksen, koska tämä ei enää ylensäkään näytä mitä kuvat ovat, näkyy vain sellainen kuvake (kuulostan hienolta, kyllä) ja kyllästyin siihen, että yrittäisin arvailla mitkä olen ladannut ja mitkä en. Valitsin siis yksinkertaisesti kaikki ja tottakai siinä samalla tuli kaikki turhakin, kuten kuvanmuokkaussovellusten kehykset sun muut. Turhauttaa.
Mutta, älkää te olko turhaantuneita vaan nauttikaa sunnuntaistanne!

Ne autonikkunat on vaan niin kivoja kuvauskohteita...

<3

Kaikki tai ainakin suurin osa muistaa tämän #dressgate kohun. Kuvassa minun mielipiteeni.

Mut raahattiin erään muutenkin jo tarpeeksi paljon (lue: jopa minun mittapuullani) ruokaa sisältäneen päivän loppuvaiheissa vielä kiinalaiseenkin ravintolaan syömään, jossa otin vain tämän jälkiruuan ja sen pakollisen #ruokakuvan. Kuvan annos siis sisälsi jäätelöä, muistaakseni siirapia seka sitten nuo pallot tuossa ovat banaania. Herkkua. Vieläkin nousee vesi kielelle.

Omista kuulumisistani vielä sen verran, että tosiaan olin nyt koko tämän viikon eli hiihtolomani kipeänä, tyypillistä mun tuurilla (eikä muuten ensimmäinen kerta). Sen verran olen kuitenkin tainnut tervehtyä, että huomenna raahaudun kouluun.
Tässä kuussa tapahtuu melko paljon; koulujutut ja koulun ulkopuoliset jutut täytti kalenterin jo ennen kuin koko kuukausi itsessään oli alkanut. Vähän yli kahden viikon päästä on myös mun synttärit, niitä odotan myös innolla! Tämän kuun lopussa olisi myös maantiedon valtiotyön palautus, eikä mun ole vielä puoliksikaan valmis, siinäpä siis riittää työtä. Kenties saisin joskus aikaiseksi jonkun postauksentyngän ja kertoisin siitä enemmän.

Muttahei, unohdin juuri kaiken mitä minun piti vielä sanoa, joten asiasta neljänteentoista kukkaruukkuun. Tänäänhän on myöskin naistenpäivä, joten vielä lopuksi Hyvää naistenpäivää kaikille, muistakaa että olette kaikki mahtavia juuri sellaisena kuin olette! :3

P.S. Tää postaus tiivistää aika hyvin kaiken sen mitä haluaisin teille sanoa näin naistenpäivän kunniaksi, ja muutenkin luen tätä blogia aktiivisesti. Jos sinä kirjoittaja luet tätä, haluan vaan sanoa että olet monta kertaa jollain hyvin oudolla tavalla pelastanut päiväni ja sun tekstis on mahtavia, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Kiitos.

http://peaceforyoungmind.blogspot.fi/2015/03/naistenpaiva.html

Ymmärrä, rakastan elämää vaikka en sitä kestäkään

En tunne enää edes kipua
En pakkasta
En kuumuutta
Pelkkää surua
En kai osaa enää toivoa
Onko siellä mun sisällä enää valoa
Vai paloiko se just loppuun
En tiedä voiko uutta liekkiä saada enää siihen soihtuun
Mä yritän
Mut taas tyrin tän
Pilasin kaiken
Hyvää vain tahdoin, ajattelen
Mut ei
Pimeys taas voiton vei
Haluaisin olla taas vaan se sikiö, takaisin kohdussa
Onko tää nyt lopussa
Luulinko mä vielä jaksavani
Kaiken mukana kantavani
Koossa koko paketin pitäväni
Saamaan elämältä saatavani
Ennen itse elämää
Tai kuoleman sirppiä terävää

En ehkä jaksa enää pinnalle nousta
Mutta hei, eikös tuolla ulapalla joku souda
Onko se itse kumppanukset kohtalo ja kuolema
Vai jopa pelastaja

Huudan apua vaan
Kuuleeko kukaan
Ottakaa mut mukaan
Syvistä vesistä ylös nostakaa
Turvaan kiskokaa
Feeniks-lintu taas siivilleen hoitakaa ja auttakaa
Pyydän ellen jo anele, tulkaa auttamaan
Tai edes kanssani apua huutamaan

Mun kahen euron kirpputorifillari on kuumempi ku Maserati - talvellaki

En mä kestä enää
Kaikki palasiksi taas leviää
Ei musta oo elämään kokoaja sitä elämää
Tuhansia sirpaleita keräämää
Kaikki sanoo et se on vaan elämää
No miks musta tuntuu siltä ettei sitä oo kohta jäljellä enää
Silti hymyilen vaan ja nauran edelleen
Omia jälkiäni takanani pois harjaillen
Muita tarkkailen;
Onko enää kellään tarpeeks silmää pelastamiseen
Vai saanko jäädä yksin maailman mellastamiseen
 Ehkä sitä ois jo tarpeeks kujalla
Jos sitä uis jo tarpeeks ulalla
Että vois kohtalon kanssa suudella
Ja elämän viimesiä kysymyksiä udella

Mut ei, en oo vielä valmis
Tuijotan kohtaloa ja kuolemaa silmiin mut vielä ei ole lähdölle mun tarvis
Vielä

Muuta mä en tiedä

En halua vielä lähteä

Normaalia ei ole olemassakaan

Moi!

Tänään saattekin tällaisen kivan pikku postauksen.

Tosiaan, muutamat viime päivät ovat olleet ehkä hieman mielenkiintoisia. Eilen oli sellainen.. hyvin "kevyt" olo ja tänään on taas vähän "Öhmm... Mitähän tästäkin tulee.."-olo.

Tosiaan, tuosta viimeisimmästä postauksesta ennen tätä vielä. En tiedä, mitä olen ajatellut sitä kirjoittaessa, ehkä halusin vain.. Purkaa hieman jotain ulos. Kuitenkin, se pysyy tuolla luettavissa vielä jonkin aikaa, mutta katsotaan miten sen käy. Tuollaisia postauksia kuitenkin tulee varmasti vielä lisää, en sen suhteen lupaa mitään..

Tänään on (tähän mennessä) ollut ehkä hieman "normaalimpi" päivä. Tai no, eihän minun ajatusmallini mukaan normaalia ole olemassakaan- vai haluaako joku kertoa minulle mitä "normaali tarkoittaa muuten kuin matemaattisesti?



Sitähän minäkin.
Tänään oli myös yksi ennakkoriparitapaaminen, jonka takia myöskin minulta kysyttäessä liian aikainen herätys ja jonka vuoksi minusta tuntuu että nukahdan tähän. Nyt voisikin olla siis hyvä hetki laittaa musiikkia soimaan.. Kas näin, jos sitä nyt pysyisi hereillä.

Loppupäivä olisikin sitten lähinnä kotona maleksimista mahdollisesti pienellä määrällä siivoamista ja liikuntaa maustettuna. Tai sitten vain piiloudun taas kolooni ja istun siellä koko loppupäivän. Niin. Kuulostaa hyvältä.

Muuten, saatte heitellä mulle ihan vapaasti uusia postausideoita- ainakun ei viitsisi postailla vaan tälläisiä höpinäpölinälöpinäpostauksia. Olen vähän umpikujassa ideoiden kanssa D:

Jottei tämä jäisi vain turhaksi hölinäksi, ajattelin kaivella myös muutaman kuvan koneen muistista. Pahoittelen joidenkin laatua, ne olen joutunut siirtämään jo liiankin monen mutkan kautta koneelle.

Ei, en edelleenkään juo kahvia vaikka kuvasta saattaisikin niin voida päätellä. Kuva "kahvitteluhetkestä" parin viikon takaa.

Hmmh, näitäkin tuli kokeiltua. Ensimmäisillä lusikoilla vielä hyvää, sitten alkaa olla jo hieman hapanta syödä, ainakin jos on tämä maku ja ei yleensä syö näin vähäsokerisia ja makeuttamattomia ruokia. (Köhköhkröhöm.)

Niin. Tämän löysin tuolta kansioiden syövereistä -lähde tuntematon- ja tajusin, että hieman tuolta viimeajat ovat tuntuneet. Vielä eivät kaikki palaset ole kuitenkaan paikallaan, eivät tosiaankaan. Kuvassa huono laatu näin suurempana. #mainstream #massa

Eilen koin myös "valaistumisen" kokemuksen- hetken ajan näin tulevaisuuteni hämmästyttävän, ellei jopa pelottavankin kirkkaana edessäni. Aina aiemmin olen tulevaisuudestani puhuessa ollu "en minä tiedä" tai "on mulla jotain mielessä"-linjalla, mutta sitten kaikki, tai ainakin osa, vain.. Tuli päähäni jostain.

Ehkä tää tästä vielä joskus.

Ehkä.

Ich denke, du denkst, er/es/sie denkt.. Wir alle denken!

Hei ja hellät tunteet!

Tämänpäiväinen otsikkohan on tosiaan siis saksaa, jota olen opiskellut nyt... 4 vuotta? Silti pahoittelen jotakin todennäköistä tuonne otsikkoon(kin) livahtanutta kielioppivirhettä, sillä en ole kuitenkaan kovin hyvä saksassa. Viimeisin numero oli 8, ja sanoisin että ei se todellakaan mikään "vahva" kasi ole.....

Anyway, pohdin tänään kovasti mitä keksisin postailla, sillä kouluprojektin videota ei ole vielä editoitu loppuun, en saa ladattua kännykästä kuvia koneelle (USB-siirto ei toimi, eikä kyllä myöskään muistikortti) enkä löytänyt koneelta tarpeeksi hyviä kuvia suunnittelemaani #tbt-postaukseen. Tänäänkin saatte siis tyytyä tälläiseen muka-syvälliseen postaukseen, johon puran taas vähäsen ajatuksistani.

 Tällä viikolla eilinen olikin ainoa päivä kun kalenteri näytti tyhjää- _kaikille_ muille päiville olin merkannut jotain. Ja yleensä kun minä olen juuri se, joka ahdistuu päivät pitkät kotona yksin tekemättä juuri mitään.

Btw, otsikko on ajatella-verbin taivutusta persoonamuodoissa minä, sinä, hän (er= pojasta, es= tytöstä, sie= se tms.) ja lopuksi vielä "Me kaikki ajattelemme!"

Ehkä tänään kirjoittaisin kuitenkin jotain diippii shittii. Ehkä, kenties. Nyt voisi olla sellainen fiilis, ja jos antaisin teillekkin pienen pintaraapaisun siitä, miten äkkisyvää siellä pinnan alla onkaan, Mitraa lainaten.

Harkitsen tällä hetkellä tarkkaan jokaista näppäimen painallusta. Uskallanko? Pystynkö? Voinko? Äkkiä alkaa tuntua siltä, että pala nousee kurkkuun. Hyvin menee siis.

Nyt voisin taas avata suuni.

Mitä jos en olekkaan se keneksi itseäni luulen? Mitä jos en koskaan edes löydä todellista minääni? Vai olenko jo löytänyt sen, mutta kiellän sen olemassaolon itseltäni?
Paljon kysymyksiä.
Ei vastauksia.

Haluan elää, mutta entä jos en voi? Jos äkkiä joku päättääkin, että en saa enää elää, voinko paeta sitä? Olisiko se kohtalo, onko kohtaloa olemassakaan? Mitä minä oikein kirjoitan tällä hetkellä?

Seinän takaa kuuluu televisiomainoksen ääni. Kerrankin se ei häiritse.

Söin juuri. Tekee mieli käydä oksentamassa kaikki ulos, mutta ei. Se oli ihan hyvää,kai, ja minun pitää syödä elääkseni. Sitäpaitsi, food is love, food is life.

Ok, nyt mun päässä alkaa pyöriä jo sen tason ajatuksia, että ei niitä voi enää purkaa tännekkään. Pakko nollata päätä hetki musiikilla.

Ei tän pitänyt mennä näin. Ei tästä pitäny tvulla jotain mukasyvällistä kakkaa, jota en pysty edes kirjoittamaan enää. Ei, ei näin. *Pudistaa päätään*

Toisen ihmisen mielipidehän vaikuttaa omaan mielipiteeseesi noin kahden viikon ajan (tutkittua). Onkohan mulle käynyt jo niin, että oon kuunnellu jo liikaa negatiivisuutta ja sit kaikki onkin jo negatiivista? Joko tää suojakuori kaikkea pazkaa vastaan murtuu? Miks mulla ees on sellanen, eikö mun pitäny olla ihan oma itteni jo näin?  Vai olenko jo niin itsekriittinen, että saastutan itse itseäni omilla ajatuksillani.. Fuq u. Mitä mä ajattelen jo taas. No, sitä mitä mä ajattelen. Omia ajatuksiani. Sellaisia, joita en ole päästänyt pois sieltä pienestä häkistä jossain siellä mun aivojen perällä ennen tätä. Syystäkin, hei.

Mikä mulla on, vielä aiemmin tänäänhän mä nauroin, hymyilin ja iloitsin. Nyt kökötän nurkassa tietokoneen kanssa. Mun piti lähtee lenkillekkin. Ei sit.

Tää on taas niitä hetkiä kun tunnet vahvaa pettymyksen tunnetta itseäsi kohtaan. Päähän koskee, suoraansanoen vituttaa, kaduttaa, pelottaa. Pelottaa että nyt vihdoin ne seinät kaatuu päälle. Ei, ei vihdoin. Että nyt ne seinät kaatuu päälle.

Kukaan ei varmaan enää edes tajua mitään tästä postauksesta, joka on muuttunut mun teiniangstiseksi tajunnanvirrakseni.
Tajuaapas.
Eipäs.
Kylläpäs.
Eihän.

Mahtavaa, nyt keskustelen taas itseni kanssa! Sujuu erittäin hyvin. Jospa yrittäisin lopettaa tätä purkausta. Tai sitten en.

Oon vähän niinkun tulivuori, annan pieniä varoitusmerkkejä ensin ja puran osan päästäni ulos kerralla, enkä meinaa lopettaa purkautumisiani (toisin sanoen avautumisiani) kaikesta. Elämästä.

Mitä elämä ees on?
Elämää, joku sanoo.
Paskaa, sanoo toinen.
Ihanaa, sanoo kolmas.

En tiedä, sanon minä.


(Varmaan tulen katumaan vielä tätä postausta. No, tehty mikä tehty.)

Making of: Kouluprojekti + muuta sälää

Heis!

Tänään teen siis postauksen tällä viikolla koulussa ilmaisutaidon tunnilla aloittamastamme projektista.
Tämä kyseinen projekti on siis runovideo, eli pienryhmissä etsimme jonkin runon, johon kuvaamme videon. Samanlaista taktiikkaa kuin musiikkivideoissa, mutta nyt vain runolla.

Tämän runon me valitsimme. Muistoruno, tekijä näkyykin sopivasti lopussa.

"Kuvaaks se jo?"

Auta armias mikä laatu. Kamera sitten liikahti, kiva kiva :|

Hieman maistiaisia siitä, mitä lopullisessa videossa näkyy..

Videon saatte ehkä nähtäväksenne vielä kenties sitten jos kun sen editointi valmistuu, tai ainakin jos koen sen niin hyväksi että sen uskaltaisi tänne julkaista. Ja toki jos saan muilta videolla esiintyviltä luvan julkaisemiseen. Ja niin edespäin.

Älkää siis odottako mitään, en halua lupailla turhia :3

"Muuna sälänä" toimii tänään ilmoitus siitä, että olen löytänyt jälleen lisää turhaa materiaa rakkauspakkaus-listalleni. Tänään nimittäin tuli käytyä vähän kaupungilla ja mukaan tarttui yhtä jos toista. Näistäkin saatte kenties kuulla lisää vielä joskus..