Mun kahen euron kirpputorifillari on kuumempi ku Maserati - talvellaki

En mä kestä enää
Kaikki palasiksi taas leviää
Ei musta oo elämään kokoaja sitä elämää
Tuhansia sirpaleita keräämää
Kaikki sanoo et se on vaan elämää
No miks musta tuntuu siltä ettei sitä oo kohta jäljellä enää
Silti hymyilen vaan ja nauran edelleen
Omia jälkiäni takanani pois harjaillen
Muita tarkkailen;
Onko enää kellään tarpeeks silmää pelastamiseen
Vai saanko jäädä yksin maailman mellastamiseen
 Ehkä sitä ois jo tarpeeks kujalla
Jos sitä uis jo tarpeeks ulalla
Että vois kohtalon kanssa suudella
Ja elämän viimesiä kysymyksiä udella

Mut ei, en oo vielä valmis
Tuijotan kohtaloa ja kuolemaa silmiin mut vielä ei ole lähdölle mun tarvis
Vielä

Muuta mä en tiedä

En halua vielä lähteä

Normaalia ei ole olemassakaan

Moi!

Tänään saattekin tällaisen kivan pikku postauksen.

Tosiaan, muutamat viime päivät ovat olleet ehkä hieman mielenkiintoisia. Eilen oli sellainen.. hyvin "kevyt" olo ja tänään on taas vähän "Öhmm... Mitähän tästäkin tulee.."-olo.

Tosiaan, tuosta viimeisimmästä postauksesta ennen tätä vielä. En tiedä, mitä olen ajatellut sitä kirjoittaessa, ehkä halusin vain.. Purkaa hieman jotain ulos. Kuitenkin, se pysyy tuolla luettavissa vielä jonkin aikaa, mutta katsotaan miten sen käy. Tuollaisia postauksia kuitenkin tulee varmasti vielä lisää, en sen suhteen lupaa mitään..

Tänään on (tähän mennessä) ollut ehkä hieman "normaalimpi" päivä. Tai no, eihän minun ajatusmallini mukaan normaalia ole olemassakaan- vai haluaako joku kertoa minulle mitä "normaali tarkoittaa muuten kuin matemaattisesti?



Sitähän minäkin.
Tänään oli myös yksi ennakkoriparitapaaminen, jonka takia myöskin minulta kysyttäessä liian aikainen herätys ja jonka vuoksi minusta tuntuu että nukahdan tähän. Nyt voisikin olla siis hyvä hetki laittaa musiikkia soimaan.. Kas näin, jos sitä nyt pysyisi hereillä.

Loppupäivä olisikin sitten lähinnä kotona maleksimista mahdollisesti pienellä määrällä siivoamista ja liikuntaa maustettuna. Tai sitten vain piiloudun taas kolooni ja istun siellä koko loppupäivän. Niin. Kuulostaa hyvältä.

Muuten, saatte heitellä mulle ihan vapaasti uusia postausideoita- ainakun ei viitsisi postailla vaan tälläisiä höpinäpölinälöpinäpostauksia. Olen vähän umpikujassa ideoiden kanssa D:

Jottei tämä jäisi vain turhaksi hölinäksi, ajattelin kaivella myös muutaman kuvan koneen muistista. Pahoittelen joidenkin laatua, ne olen joutunut siirtämään jo liiankin monen mutkan kautta koneelle.

Ei, en edelleenkään juo kahvia vaikka kuvasta saattaisikin niin voida päätellä. Kuva "kahvitteluhetkestä" parin viikon takaa.

Hmmh, näitäkin tuli kokeiltua. Ensimmäisillä lusikoilla vielä hyvää, sitten alkaa olla jo hieman hapanta syödä, ainakin jos on tämä maku ja ei yleensä syö näin vähäsokerisia ja makeuttamattomia ruokia. (Köhköhkröhöm.)

Niin. Tämän löysin tuolta kansioiden syövereistä -lähde tuntematon- ja tajusin, että hieman tuolta viimeajat ovat tuntuneet. Vielä eivät kaikki palaset ole kuitenkaan paikallaan, eivät tosiaankaan. Kuvassa huono laatu näin suurempana. #mainstream #massa

Eilen koin myös "valaistumisen" kokemuksen- hetken ajan näin tulevaisuuteni hämmästyttävän, ellei jopa pelottavankin kirkkaana edessäni. Aina aiemmin olen tulevaisuudestani puhuessa ollu "en minä tiedä" tai "on mulla jotain mielessä"-linjalla, mutta sitten kaikki, tai ainakin osa, vain.. Tuli päähäni jostain.

Ehkä tää tästä vielä joskus.

Ehkä.

Ich denke, du denkst, er/es/sie denkt.. Wir alle denken!

Hei ja hellät tunteet!

Tämänpäiväinen otsikkohan on tosiaan siis saksaa, jota olen opiskellut nyt... 4 vuotta? Silti pahoittelen jotakin todennäköistä tuonne otsikkoon(kin) livahtanutta kielioppivirhettä, sillä en ole kuitenkaan kovin hyvä saksassa. Viimeisin numero oli 8, ja sanoisin että ei se todellakaan mikään "vahva" kasi ole.....

Anyway, pohdin tänään kovasti mitä keksisin postailla, sillä kouluprojektin videota ei ole vielä editoitu loppuun, en saa ladattua kännykästä kuvia koneelle (USB-siirto ei toimi, eikä kyllä myöskään muistikortti) enkä löytänyt koneelta tarpeeksi hyviä kuvia suunnittelemaani #tbt-postaukseen. Tänäänkin saatte siis tyytyä tälläiseen muka-syvälliseen postaukseen, johon puran taas vähäsen ajatuksistani.

 Tällä viikolla eilinen olikin ainoa päivä kun kalenteri näytti tyhjää- _kaikille_ muille päiville olin merkannut jotain. Ja yleensä kun minä olen juuri se, joka ahdistuu päivät pitkät kotona yksin tekemättä juuri mitään.

Btw, otsikko on ajatella-verbin taivutusta persoonamuodoissa minä, sinä, hän (er= pojasta, es= tytöstä, sie= se tms.) ja lopuksi vielä "Me kaikki ajattelemme!"

Ehkä tänään kirjoittaisin kuitenkin jotain diippii shittii. Ehkä, kenties. Nyt voisi olla sellainen fiilis, ja jos antaisin teillekkin pienen pintaraapaisun siitä, miten äkkisyvää siellä pinnan alla onkaan, Mitraa lainaten.

Harkitsen tällä hetkellä tarkkaan jokaista näppäimen painallusta. Uskallanko? Pystynkö? Voinko? Äkkiä alkaa tuntua siltä, että pala nousee kurkkuun. Hyvin menee siis.

Nyt voisin taas avata suuni.

Mitä jos en olekkaan se keneksi itseäni luulen? Mitä jos en koskaan edes löydä todellista minääni? Vai olenko jo löytänyt sen, mutta kiellän sen olemassaolon itseltäni?
Paljon kysymyksiä.
Ei vastauksia.

Haluan elää, mutta entä jos en voi? Jos äkkiä joku päättääkin, että en saa enää elää, voinko paeta sitä? Olisiko se kohtalo, onko kohtaloa olemassakaan? Mitä minä oikein kirjoitan tällä hetkellä?

Seinän takaa kuuluu televisiomainoksen ääni. Kerrankin se ei häiritse.

Söin juuri. Tekee mieli käydä oksentamassa kaikki ulos, mutta ei. Se oli ihan hyvää,kai, ja minun pitää syödä elääkseni. Sitäpaitsi, food is love, food is life.

Ok, nyt mun päässä alkaa pyöriä jo sen tason ajatuksia, että ei niitä voi enää purkaa tännekkään. Pakko nollata päätä hetki musiikilla.

Ei tän pitänyt mennä näin. Ei tästä pitäny tvulla jotain mukasyvällistä kakkaa, jota en pysty edes kirjoittamaan enää. Ei, ei näin. *Pudistaa päätään*

Toisen ihmisen mielipidehän vaikuttaa omaan mielipiteeseesi noin kahden viikon ajan (tutkittua). Onkohan mulle käynyt jo niin, että oon kuunnellu jo liikaa negatiivisuutta ja sit kaikki onkin jo negatiivista? Joko tää suojakuori kaikkea pazkaa vastaan murtuu? Miks mulla ees on sellanen, eikö mun pitäny olla ihan oma itteni jo näin?  Vai olenko jo niin itsekriittinen, että saastutan itse itseäni omilla ajatuksillani.. Fuq u. Mitä mä ajattelen jo taas. No, sitä mitä mä ajattelen. Omia ajatuksiani. Sellaisia, joita en ole päästänyt pois sieltä pienestä häkistä jossain siellä mun aivojen perällä ennen tätä. Syystäkin, hei.

Mikä mulla on, vielä aiemmin tänäänhän mä nauroin, hymyilin ja iloitsin. Nyt kökötän nurkassa tietokoneen kanssa. Mun piti lähtee lenkillekkin. Ei sit.

Tää on taas niitä hetkiä kun tunnet vahvaa pettymyksen tunnetta itseäsi kohtaan. Päähän koskee, suoraansanoen vituttaa, kaduttaa, pelottaa. Pelottaa että nyt vihdoin ne seinät kaatuu päälle. Ei, ei vihdoin. Että nyt ne seinät kaatuu päälle.

Kukaan ei varmaan enää edes tajua mitään tästä postauksesta, joka on muuttunut mun teiniangstiseksi tajunnanvirrakseni.
Tajuaapas.
Eipäs.
Kylläpäs.
Eihän.

Mahtavaa, nyt keskustelen taas itseni kanssa! Sujuu erittäin hyvin. Jospa yrittäisin lopettaa tätä purkausta. Tai sitten en.

Oon vähän niinkun tulivuori, annan pieniä varoitusmerkkejä ensin ja puran osan päästäni ulos kerralla, enkä meinaa lopettaa purkautumisiani (toisin sanoen avautumisiani) kaikesta. Elämästä.

Mitä elämä ees on?
Elämää, joku sanoo.
Paskaa, sanoo toinen.
Ihanaa, sanoo kolmas.

En tiedä, sanon minä.


(Varmaan tulen katumaan vielä tätä postausta. No, tehty mikä tehty.)